12.7.2017 Kairessuo-Mieliäissuo, Orimattila Lähiluonto on tärkeintä luontoa. Niin upeaa kuin silloin tällöin onkin matkustaa pohjoisen kansallispuistoihin niin arjen jaksamisessa parhaiten apuna ovat lähitienoon metsät, rannat ja suot. Niihin pääsee lataamaan akkujaan nopeasti ja helposti, kun kaupungin hälinä ja stressi alkavat ahdistaa. On todella tärkeää, että jokaisessa kaupungissa, kunnassa ja kylässä säilytettäisiin tällaisia “matalan kynnyksen” luontokohteita. Onhan luonnossa liikkumisella tutkitustikin hyvinvointia ja terveyttä lisääviä vaikutuksia. Orimattilan Kairessuo-Mieliäissuo on yksi tällainen kohde, jossa on tullut käytyä nauttimassa luonnon tarjoamasta terapiasta useammankin kerran. Alue sijaitsee noin 5 km koilliseen Orimattilan keskustasta (parkkipaikan osoite: Koskustentie 525). Reitti kulkee pääosin Natura2000-alueella ja pitää sisällään erilaisia suo- ja metsätyyppejä. Reitin pituus on 3,5 km, josta osa on pitkospuita. Alueella sijaitsee myös korkea lintutorni.
Pilvipoutainen sää on omaan makuuni paras retkeilyyn ja valokuvaamiseen, mutta ei sadesääkään ole yhtään huono. Varsinkin, jos ilma on sopivan lämmin, ei pieni kastuminen haittaa. Taivaalta alkoikin tihuuttaa vettä juuri sopivasti, kun heinäkuun puolivälin tienoilla saavuimme Mieliäissuon parkkipaikalle. Kumisaappaat siis jalkaan ja kameraan säänkestävä objektiivi kiinni. Sateesta huolimatta taivaan pilvipeite oli ohuehko ja luontoon lankeava valo hyvin kaunis. Kasvien lehdillä helmeilevä vesi sai värit hehkumaan. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt niin vihreää vihreätä! Tapani mukaan kuljeskelin katse maanrajassa etsien koko ajan jotain mielenkiintoista, jota voisi kumartua tutkimaan tarkemmin. Pian silmä osuikin hennon keltaisiin kangasmaitikkeihin, jotka kasvoivat kallion laella ryhmänä. Pääsin siis heti kuvaamaan “shooting through” -tekniikalla, jossa kameran ja pääkohteen väliin jää lehtiä ja kukkia, joista muodostuu kuvaan pehmeän sumeita väriläiskiä.
Metsän laitamilla oravanmarjat olivat peittäneet suuren alan maata lehdillään. Kun maanrajaan kyykistyi katsomaan, se oli kuin miniaryyrimetsä. Yhden kasvin huipulla yksinäinen marja (?) tähysteli ylvään näköisenä kaukaisuuteen.
Retken suo-osuudelle päästyämme ilahduin suuresti. Suota koristivat pienet hehkuvan oranssit täplät: suomuuraimet olivat jo ehtineet hieman kasvattaa marjojaan. Niitä ihastellessa kului tovi jos toinenkin. Kuvaaminen sujui vaivatta, mutta myöhemmin kuvankäsittelyssä piti tehdä töitä, jotta kuvaan sai esille hehkuvan värin. Marjan pinta taittaa valoa mielenkiintoisella tavalla ja kuvaan tallentunut väri käyttäytyi erikoisesti kuvaa käsiteltäessä.
Puolessa välissä matkaa sade yltyi melko rankaksi ja kaivoin sateenvarjon kamerarepusta. Kuvaaminen luonnistui suht hyvin sateenvarjoa olkapäällä tasapainotellen. Housujen lahkeet sen sijaan kastuivat korkeassa heinikossa läpimäriksi. Myös maariankämmekät kukkivat suolla monimuotoisina. Jokainen yksilö tuntui olevan niin uniikki ja omalla tavallaan kaunis, että hädin tuskin maltoin olla kuvaamatta niitä kaikkia! Tässä vaiheessa ajattelin kuitenkin litimärkää miestäni, joka oli jo lähtenyt kohti autoa. Päätin siis jatkaa matkaani parin kukan jälkeen.
Pitkospuiden vierillä kasvavat runsaat mustikanvarvut olivat suurten pisaroiden peitossa. Ne olivat kuin timantein koristeltuja. Oi, miten kaunista! Niitä oli ihan pakko vielä pysähtyä kuvaamaan. Loppumatkan kuljinkin reippain askelin. Alkoi jo tuntua siltä, että kiva päästä vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle. Tämäkin on yksi lähiluontoilun hyviä puolia. Koti, lämmin suihku ja kuivat vaatteet odottavat vain lyhyen matkan päässä.
